Jatkuva oppiminen on yksilön ja organisaation kehittymisen lisäksi kansallinen kilpailustrategia, jolla voidaan merkittävästi vaikuttaa alueelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Jatkuva oppiminen miellettiin aiemmin lähinnä yksilön itsensä näkökulmasta. Avointen yliopistojen tarjoama koulutus rakennettiin aikanaan juuri yksilön sisäisestä motivaatiosta lähtevän opiskelun tueksi. Nykyisin jatkuvalla oppimisella tarkoitetaan paitsi tuota henkilön omasta motivaatiosta lähtevää halua oppia niin myös työelämän vaateista kumpuavaa työntekijöiden uudistumistarvetta.
Menestyneen organisaation perusta on pätevä henkilöstö, jonka osaamista tulee vaalia. Yritykset arvostavat jatkuvaa oppimista, joka on heidän tarpeisiinsa räätälöityä tai muuten heitä suoraan hyödyttävää. Isoilla organisaatioilla on omia henkilöstöstrategiaansa liittyviä koulutusjärjestelmiä. Investoiminen osaamisen kehittämiseen on kuin akun lataamista sähköautoon tulevaa reissua varten. Nyt monessa yhteydessä toiveena on järjestelmä, joka tarjoaisi uusia latauspistokkeita käyttöön maksutta.
Haluavatko yritykset sitten koulutusta, jonka avulla työntekijän osaaminen kehittyy myös muihin tehtäviin? Tai sen varalle, että jonain päivänä yritys ei pystykään häntä enää työllistämään? Jotta jatkuvan oppimisen tasapainoinen kehitys voidaan varmistaa, tulee yhteiskunnan nähdä oma roolinsa vastavoimana ja miettiä yleisen kansallisen osaamistason päivittämistä täydessä laajuudessaan.
Jatkuva oppiminen on paljon muutakin kuin yksilön ja organisaation kehittämistä
Harvemmin keskustellaan siitä, että kilpailukykyisten tietojen ja taitojen sekä työllisyyden lisäksi jatkuvalla oppimisella voidaan vaikuttaa myös yhteiskunnallisiin asioihin, kuten oppijan osallisuuteen, demokratiaan ja jopa tasa-arvoon. Osaamistaan kehittämällä oppija voi varmistaa paikkansa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Jatkuvan oppimisen on havaittu liittyvän pidempiin työuriin, myöhempään tosiasialliseen eläköitymisikään ja vähäisempään työttömien määrään.
Voitaisiinko siis reilusti todeta, että nykyisin jatkuva oppiminen on yksilön ja organisaation kehittymisen lisäksi kansallinen kilpailustrategia, jolla voidaan merkittävästi vaikuttaa alueelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Kuitenkaan nykyinen jatkuvan oppimisen tarjonta ei Euroopassa saavuta kaikkia, vaan on hyvin keskittynyttä sekä maantieteellisesti ja kohderyhmittäin. Jatkuva oppiminen näyttää kasautuvan jo ennestään hyvin koulutetuille, metropolialueilla asuville työssäkäyville ihmisille. Voisimmeko alueellisilla jatkuvan oppimisen strategioilla varmistaa, että osaavaa työvoimaa ja yhteiskunnan kestävyyttä riittäisi koko Suomeen?
Hyvään lopputulokseen päästään vain laajalla yhteistyöllä
Jatkuvaan oppimiseen perustuva kansallinen kilpailustrategia vaatii kuitenkin laajaa tukea. Yliopistot eivät voi yksin edistää jatkuvaa oppimista ja haaveilla sen tuomista yhteiskunnallisista eduista. Jatkuvan oppimisen sähköauto vaatii rahallisen latauksen lisäksi useamman kuin yhden pyörän alleen. Kestävän koulutuspolitiikan lisäksi tarvitaan johdonmukaista lainsäädäntöä sekä sosiaali- että työvoimapoliittisia toimia, joilla varmistetaan liikkuminen samaan suuntaan.
Yliopistojen kanssa voi jo nyt rakentaa osaamista joustavasti entisen tutkinnon ja työelämässä opitun päälle laadukkaassa ympäristössä. Hyvän koulutuksen raaka-aineet ovat siis kunnossa, mutta entiset perustutkintokoulukseen viritetyt opintojaksot eivät nyt yksin riitä. Yliopistojen on pakattava tavaratilansa uudelleen jatkuvan oppimisen kansallista kilpailustrategiaa varten. Samalla yliopistojenkin on nyt asetuttava jatkuvan oppijan rooliin. Omaa toimintaa ja osaamista on kehitettävä uuden edessä.
Nähtäväksi jää, miten yliopistot päätyvät tasapainottelemaan yksilön tarpeista, yritysten toiveista ja yhteiskunnan kehityksestä ja kilpailukyvystä kumpuavien vaateiden kesken. Voimistetaanko alueiden ja yliopistojen erilaisia profiileja vai löytävätkö kaikki samankaltaisen houkuttelevan vaihtoehdon toimintaansa ohjaamaan?
Syntyykö ratkaisuja, jotka vahvistavat kokonaisuudessaan Suomen kilpailukykyä? Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy kaikkien yhteiskunnan sektoreiden yhdistää voimansa rohkeasti uudella tavalla.
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston vararehtori.
Kuva: Mikko Lehtimäki