Pandemia-aika on haastanut korkeakoulutusta monin tavoin. Suomessa olemme olleet hyvin etuoikeutetussa ja onnellisessa asemassa siinä, että sekä infrastruktuuri että osaaminen ovat mahdollistaneet monenlaiset ketterät kokeilut ja ratkaisut. Samaan aikaan olemme päässeet pohtimaan sitä, millaista tulevaisuutta haluamme rakentaa. Yksi kiinnostava kysymys liittyy niin kutsutun hybridiopetuksen potentiaaliin. Viittaan tässä hybridiopetuksella erityisesti sellaisiin opetustilanteisiin, joissa opettaja opettaa samanaikaisesti sekä fyysisesti läsnä olevia että etänä osallistuvia opiskelijoita, vaikka tunnistankin, että tämä merkitys saattaa olla suuri väärinkäsitys. Tarjoan tässä lyhyessä kommentissa muutamia näkökulmia aiheeseen yliopistossa opettavan henkilön näkökulmasta.
Ikkuna opetustilanteeseen
Ensimmäinen välähdys:Vedän kurssia keskellä pandemiaa. Tartuntatilanne on sen verran rauhallinen, että olemme pystyneet kasaamaan pienen, alle kymmenen osallistujan ryhmän samaan luokkatilaan. Yksi osallistujista on kuitenkin joutunut jäämään toiselle paikkakunnalle. Hänen paikallaan, liikuteltavalla työtasolla, on kannettava tietokoneeni. Yhteyden laatu ei ole ideaali, mutta onnistumme kuitenkin ottamaan etäosallistujamme mukaan kurssin keskusteluihin. Ratkaisu on kevyt, joustava ja improvisoitu.
Hybridiopetuksen järjestämisen ei tarvitse aina olla suuritöinen ponnistus. Kevyimmillään se tosiaan voi tarkoittaa eräänlaisen ikkunan avaamista opetustilanteeseen. On kuitenkin niin, että tämä helppous on useimmiten näennäistä. Selvitettäväksi jää, millainen tuo ikkuna on, millaista huolenpitoa ja huomiota se vaatii, mitä sen läpi välittyy tai jää välittymättä? Mahdollistaako ikkuna laadukkaan vuorovaikutuksen vai vain illuusion siitä? Miten ratkaista opettajan huomion jakautuminen usean kohderyhmän kesken? Ennen kaikkea: mitä hybridiopetus tarkoittaa oppimiselle? Olen viime aikoina kuullut useammaltakin opiskelijalta toiveita siitä, että opetustilanteisiin avattaisiin näitä hybridi-ikkunoita. Joskus tämän toiveen takana on esimerkiksi esteettömyyshuolia, joskus pelkoa kasvokkaisopetukseen palaamisesta, joskus toive opintojen ja muun elämän helpommasta yhteensovittamisesta. Olen huomannut, että näihin kysymyksiin on usein sisäänrakennettu oletus siitä, että hybridiopetuksen järjestäminen olisi ”vain klikkauksen päässä”. Ja jos se todella olisi näin helppoa, miksi sitä ei sitten järjestettäisi useammin?
Hybridiopetuksen onnistunut toteutus vaatii hyvää suunnittelua
Toinen välähdys: Alakouluikäinen lapsemme on kotona pandemia-ajan karanteenissa. Melkein koko muu luokka on koululla, mutta muutama oppilas osallistuu oppituntiin karanteenin vuoksi etäyhteyden päästä. Hybridiopetus tarkoittaa käytännössä luokan sivupöydälle asetettua tablettitietokonetta ja auki olevaa videoyhteyttä. Teen omia (etä)töitäni, ja lapsi tulee jossain vaiheessa kysymään, onkohan oppitunti nyt ohi. Käy ilmi, että koululla oleva luokka on tyhjentynyt, mutta kukaan opettajista tai oppilaista ei ole muistanut sanoa tästä mitään etäyhteyden päässä oleville lapsille. Kamera jää kuvaamaan tyhjää luokkatilaa.
Hybridiopetuksen onnistunut järjestäminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Se vaatii hyvää suunnittelua ja ennen kaikkea resursseja. Se vaatii sen ymmärtämistä, että etäopetuksella ja lähiopetuksella on eri vahvuudet ja heikkoudet, ja että näiden molempien huonojen puolien kasautuminen on huomattavasti helpompaa kuin hyvien yhdistäminen. Suunnittelusta ja valmistautumisesta huolimatta varsinaisen opetustilanteen käytännön haasteita voi olla vaikea ennakoida. Pahimmillaan käy niin, että opettajan huomio hajautuu paikalla olevien ja etäosallistujien välille siten, että yksikään osapuoli ei ole tyytyväinen. Paikalla olevia ärsyttää tekniikan ja yhteysongelmien kanssa säätäminen, etäosallistujille jää ulkopuolinen olo ja opettaja stressaa omaa riittämättömyyttään.
Uutta rakennettaessa tarvitaan sekä tutkittua tietoa että moniäänistä keskustelua
Kolmas välähdys: Suunnittelen tulevan luentokurssin hybriditoteutusta yhdessä opetusavustajan kanssa. Mietimme, onko parempi keskusteluttaa etä- ja lähiosallistujia erillään, vai löydämmekö toimintavarman tavan saada heidät keskustelemaan keskenään. Puhumme tekniikasta ja pohdimme luennon rytmitystä. Sovimme, että opetusavustaja vahtii, että yhteys toimii, ja kertoo minulle etäosallistujien esittämistä kysymyksistä. Mietin hiljaa mielessäni, että tulen todennäköisestä käyttämään tämän kurssin suunnitteluun ja toteutukseen huomattavasti normaalia enemmän aikaa. Arvaan myös, että pandemia-ajan erillisrahoituksella palkattu opetusavustaja ei tule olemaan käytettävissä tulevina lukuvuosina, eli silloin suunnitelmat täytyy tehdä taas uusiksi.
Olemme edelleen käymistilassa, etsimässä toimivia ratkaisuja tuleville vuosille. On selvää, että ohjauksen ja tietynlaisten kokousten osalta etäyhteydet ovat tulleet jäädäkseen. Käytettiinhän niitä monin paikoin jo ennen pandemiaa. Samoin puhtaasti lähi- tai etäopetukseksi suunnitellulle sisällölle on paikkansa. Vaikeampaa sen sijaan on vielä arvioida, löydämmekö hybridiopetuksesta sellaisia hyötyjä, jotka paitsi oikeuttaisivat sen vaatimat resurssit, myös ylittäisivät sen mukanaan tuomat haasteet . Tästä aiheesta julkaistaan jatkuvasti lisää tutkimuksia, eli ainakaan tiedon puutteeseen ei keskustelun pitäisi kaatua.
Tiedän hyvin, että sekä opiskelijoiden että opettajien keskuudessa on hyvin erilaisia näkökulmia siihen, millaista yliopistoa meidän kannattaa lähteä tästä eteenpäin rakentamaan. Juuri näin pitääkin olla. Tarvitsemme moniäänistä keskustelua korkeakoulutuksen tavoitteista ja ideaaleista. Näin yksittäisen opettajan näkökulmasta toivon, että keskustelussa tulee olemaan mukana aimo hyppysellinen realismia ja joustavuutta puolin ja toisin.
Marko Siitonen
Apulaisprofessori, kieli- ja viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto Twitter: @MarkoSiitonen