Sivistyksen majakka, joka säteilee valoa ympärilleen. Näin kiteyttää Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen yliopistojen roolin.
Hämäläisen mielestä sivistys on paitsi monitieteistä tutkimusta ja laaja-alaista tietämystä asioista, myös ihmisten välistä ymmärrystä. Siksi se ei olekaan käymässä tarpeettomaksi lähivuosina.
– Kun katsotaan globaalia demokratiakehitystä, niin kyllä me kaipaamme sivistystä myös perinteisessä mielessä, johon liittyy toisten kunnioittaminen, hän toteaa.
Sivistys on ollut Jyväskylän yliopistossa nyt tavallistakin tiiviimmässä pohdinnassa, koska se on uuden strategian kärkenä. Lisäksi rinnalle on nostettu toinen sana, vaikuttavuus. Kyse on siitä, miten sivistyksen valo saadaan säteilemään entistäkin kirkkaammin.
Vaikka yliopistot vaikuttavat ympäristöönsä jo monin tavoin, ovat vaatimukset vaikuttavuudesta viime vuosina kasvaneet, Hämäläinen arvioi. Yhtenä syynä tähän ovat nopeat yhteiskunnalliset murrokset. Toisaalta myös koulutusleikkaukset pakottivat akateemisen yhteisön itsensä pohtimaan, ymmärtävätkö kaikki yliopistojen tärkeyden: ilmeisesti majakka ei loistanutkaan niin kirkkaasti kuin oli uskottu.
– Ehkä se oli sumun peitossa, Hämäläinen pohtii.
Puhutaan siis sivistysyliopiston vaikuttavuudesta. Mitä oikein tarvitsee tapahtua, jotta se käytännössä toteutuisi?
Yksi opettaja voi vaikuttaa yhteiskuntaan jopa sata vuotta
Yliopisto voi vaikuttaa kahta reittiä pitkin: joko yhteiskunnan rakenteisiin esimerkiksi tarjoamalla tietoa lainvalmistelun pohjaksi ja sitä kautta yksilöiden elämään. Toinen vaihtoehto on vaikuttaa yksittäiseen ihmiseen ja antaa hänen omalla toiminnallaan muuttaa maailmaa. Hämäläinen ajattelee, että merkittävintä näistä kahdesta on jälkimmäinen.
– Lähdetään siitä, että kun koulutamme yhden osaavan opiskelijan, hän tulee kannattelemaan tätä yhteiskuntaa.
Jyväskylän yliopistossa tärkeänä keinona tähän nähdään laadukas opettajankoulutus. Parhaimmillaan opettajan kädenjälki näkyy yhteiskunnassa jopa sadan vuoden ajan, kun lasketaan yhteen hänen oma työuransa ja lisäksi oppilaiden elämänkaari. Ei siis ole yhdentekevää, minkälaista osaamista kouluissa jaetaan.
– Yksi opettaja voi muuttaa monen ihmisen elämän.
Tämä on suuri mahdollisuus esimerkiksi kestävän kehityksen taitoja ajatellen. Jos ympäristön huomioon ottaminen sisällytetään jo opettajankoulutukseen, sillä voidaan saada aikaan pitkäkantoisia vaikutuksia, kun opit siirtyvät koulussa seuraavalle sukupolvelle.
Käänteisesti seuraukset ovat ikäviä, jos koulutuksen laadusta joudutaan tinkimään esimerkiksi rahoituksen puuttuessa. Huonot kokemukset säilyvät opiskelijoiden mielissä läpi elämän, Hämäläinen muistuttaa.
– Kun näkee, että suomalaisen yhteiskunnan menestystarina perustuu koululaitokseen, niin on siinä melkoinen vastuu vaalia sitä.
Opiskelijoiden jaksamisesta pidettävä huolta
Toinen keskeinen vastuu liittyy opiskelijoiden hyvinvoinnista huolehtimiseen. Hämäläisen mukaan tällä hetkellä on hirvittävän suuri huoli siitä, miten opiskelijat pärjäävät fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Tämä asettaa myös akateemisen yhteisön uudenlaisen haasteen eteen.
– Nyt yliopistossa ei voida enää ajatella, että annetaan vain tiedollinen osaaminen tietyssä oppiaineessa, vaan taas palataan sivistyskäsitteeseen. Haluamme myös kasvattaa eheitä ihmisiä.
Tärkeänä keinona ehkäistä pahoinvointia Hämäläinen pitää sitä, että koulutusketju varhaiskasvatuksesta lähtien on kunnossa ja väliinputoajia pystytään auttamaan mahdollisimman varhain.
Yliopistoissa puolestaan on pohdittava, miten opiskelijoiden fyysisestä terveydestä huolehtimista voidaan tukea ja ehkäistä uupumusta ja stressiä. Lisäksi on varmistettava, että kukaan ei jää yksin digitaalisten etäopintojen maailmassa.
– Kun katsoo tilastoja, miten vähän yksittäisillä opiskelijoilla saattaa olla vuorovaikutusta toisten opiskelijoiden tai opettajien kanssa, niin se on huolestuttavaa, Hämäläinen toteaa.
Dialogi haasteena poliitikkojen ja yliopistojen välillä
Entäpä sitten vaikuttaminen yhteiskuntaan ja politiikkaan – mitä annettavaa yliopistoilla on esimerkiksi sote-lakien valmisteluun tai ilmastonmuutoksen hillitsemiseen? Entä miten varmistetaan, että korkeakouluilla on riittävät resurssit suoriutua tehtävistään?
Hämäläinen nostaa keskiöön onnistuneen vuorovaikutuksen. Jos mietitään vaikkapa koulutusleikkauksia, niihin saattoivat osaltaan johtaa kommunikaatio-ongelmat tiedeyhteisön ja poliitikkojen välillä.
Vertauskuvallisesti voisi kysyä, osasimmeko ruokkia päättäjiä oikeaan aikaan? Ehkä emme, Hämäläinen arvelee. Ehkä oli sitäkin, että päättäjät eivät itse osanneet ilmaista nälkäänsä.
– Tai myös sitä, että on tarjottu vääränlaista ruokaa.
Kun pyritään antamaan esimerkiksi tietoa päätöksenteon tueksi, matkalla voi tulla eteen monta mutkaa. Tiedeyhteisö ei välttämättä tunne päätöksenteon syklejä, kun taas poliitikoilla voi olla vaikeuksia hahmottaa, mitä he tutkijoilta kaipaavat. Lisäksi tiedeyhteisön antamat vastaukset eivät aina ole kovin yksinkertaisia.
– Olipas hyvä kysymys, palaamme asiaan viiden vuoden päästä, Hämäläinen vitsailee.
Hän viittaa tekoälytutkija Timo Honkelan visioimaan ”rauhankoneeseen” – eräänlaiseen laitteeseen, joka auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan paremmin. Sellaisesta olisi apua myös yliopistojen ja poliitikkojen vuorovaikutuksessa.
Kireässä taloustilanteessa yliopistojen täytyy puntaroida sitäkin, minkälaiseksi niiden oma rooli vaikuttamisessa muodostuu. Rahoituksen turvaamisesta pitää puhua, mutta jos rahan pyytäminen nousee kovin vahvasti esille, osa kansanedustajista ei ehkä halua keskustella tiedeyhteisön kanssa lainkaan.
Olisikin kysyttävä, minkälaisen tunteen rehtorin näkeminen poliitikossa herättää: tekeekö mieli juosta karkuun vai tuntuuko pikemminkin huojentavalta – tuolta tulee henkilö, joka voi auttaa minua hankalien asioiden kanssa.
– Olemmeko ongelma vai ongelman ratkaisija? Hämäläinen kiteyttää.
Koulutus pumppaa yhteiskuntaan lisää virtaa
Toinen tärkeä mietinnän paikka yliopistoilla on jatkuva oppiminen. Hämäläinen näkee siinä suuren mullistuksen ja mahdollisuuden koko sektorille.
– Jos se toteutuu laadukkaasti ja siinä laajuudessa kuin on visioitu, niin kyllähän yliopistojen rooli tulee olemaan aivan huikea.
Jos korkeakoulutus on tällä hetkellä kuin pumppu, joka antaa sykäyksittäin yhteiskunnalle vauhtia, niin jatkuvan oppimisen myötä siitä tulee sata kertaa nopeammin sykkivä kone. Koulutus on vaikuttavampaa ja kaikkialla läsnä. Tulevaisuudessa ehkä jopa kauhistumme, jos huomaamme, että emme ole vuoteen suorittaneet mitään opintoja.
Samalla muutos on haaste: ovatko yliopistot muutoksen ajureita vai näkevätkö ne sen uhkana itselleen? Hämäläinen muistuttaa, että yliopistot muuttuvat hitaasti – onhan esimerkiksi tiedekuntien rakenne pysynyt lähes ennallaan satoja vuosia. Mutta se ei välttämättä ole heikkous.
– Olen aina pilaillut, että joko joku on keksinyt täydellisen organisaatiorakenteen tai sitten yliopistojen vahvuus ei ole rakenteissa vaan on niistä riippumaton.
Hämäläinen itse uskoo, että tieteen ja akateemisen toiminnan logiikka lepää niin vahvalla pohjalla, että se säilyy yhteiskunnan mullistuksista huolimatta. Niinpä yliopistot löytävät varmasti paikkansa myös jatkuvan oppimisen murroksessa.
Keijo Hämäläinen
Syntynyt vuonna 1963 Viitasaarella, elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Suolahdessa
Koulutukseltaan filosofian tohtori
Tehnyt tieteellisellä urallaan muun muassa kokeellista kiinteän olomuodon fysiikan tutkimusta käyttäen hiukkaskiihdyttimillä tuotettua synkrotronisäteilyä
Toiminut ennen nykyistä tehtäväänsä Helsingin yliopistossa fysiikan professorina ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaanina sekä päätoimisena vararehtorina vuosina 2015–2017
Jyväskylän yliopiston rehtori vuodesta 2017 lähtien
Lukuisia kansallisia ja kansainvälisiä luottamustoimia, toiminut mm. Tieteellisten seurain valtuuskunnan puheenjohtajana ja Suomalaisen tiedeakatemian hallituksessa, tällä hetkellä mm. jäsenyys Unifin hallituksessa ja puheenjohtajuus Julkaisufoorumin ohjausryhmässä
Erityiset kiinnostuksen kohteet: akateemisen johtamisen kehittäminen
Parasta rehtorin työssä: kohdata tekemisestään innostuneita tutkijoita, jotka kertovat eri alojen ajankohtaisesta huippututkimuksesta
Teksti ja kuva: Anna Humalamäki