Koronapandemia iskeytyi suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan viimeistään 16.3.2020, kun hallitus totesi Suomen siirtyvän poikkeusoloihin. Ihmisten liikkumista rajoitettiin, koulut siirtyivät etäopetukseen ja elinkeino toisensa perään ajautui ahtaalle. Tietoperustaisen päätöksenteon sijaan viranomaiset huomasivat rämpivänsä tietämättömyydessä. Tilannekuvat vanhenivat käsiin ja tulevaisuuden ennakointiin rohkenivat vain lehmänhermoiset – jos hekään. Matti Rönkää myöten meitä kansalaisia valistettiin, että elämme uudessa normaalissa.
Myös me yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkijat olimme uuden edessä. Yhtäältä tiesimme, että koronapandemian liikkeellepanemat sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset kehityskulut tarkoittivat loputtomasti uusia tutkimuskohteita. Toisaalta epäröimme sitä, auttavatko käsitepakeissamme olevat työkalut ymmärtämään (tai jopa selittämään) uuden normaalin muutosdynamiikkaa.
Kompleksisuustutkijaa kiinnostaa pysyvyyden sijaan muutos
Me kompleksisuusajattelulle altistuneet tutkijat olimme tietämättämme hyvin valmistautuneita kohtaamaan koronapandemian synnyttämää epävarmuutta. Kompleksisuustutkijan resilienssin perusta on sen hyväksymisessä, että epävarmuuden maailmassa asioiden mielekäs merkityksellistäminen ei onnistu yksinkertaistavien syy–seuraussuhteiden ja reduktionistisen maailmankatsomuksen, lineaarisen kehityskäsityksen eikä ilmiöiden ennustettavuuden ja todennäköisyyksien laskemisen varassa. Näiden sijaan uskomme holistiseen lähestymistapaan, jossa erilaisten ilmiöiden väliset riippuvuussuhteet nähdään luonnollisena ja olennaisena osana sosioekonomisten systeemien toimintaa.
Hieman hankalalta kuulostava ”määritelmä” aukeaa, kun ajattelee asioita, joita tapahtuu, mutta jotka eivät selity yhdellä tai edes muutamalla tekijällä. Miksi osalle ihmisistä kasvomaskien käyttäminen on yhtä arkista kuin hampaidenpesu, mutta toisille identiteettiä uhkaava kysymys?
Kompleksisuusajattelua ei voida pitää yhtenäisenä teoriakehyksenä vaan kyse on ennemminkin useista erilaisista teorioista, joihin sisältyy yhtenäisiä tapoja jäsentää maailman ilmiöitä. Kompleksisuusajattelu on lainannut teorioita ja käsitteitä tarpeen mukaan muilta tieteenaloilta.
Käsitteitä tärkeämpää on kuitenkin kompleksisuusajattelun tieteenfilosofinen perusta. Eturivin kompleksisuustutkijan emeritusprofessori David S. Byrnen mukaan kompleksisuusajattelussa on kysymys ontologisesta (ts. mitä on olemassa) siirtymästä, jolla on epistemologisia (ts. mikä on tiedon luonne ja suhde olemassa olevaan) ja metodologisia (ts. millä menetelmillä tietoa ja ymmärrystä voidaan tuottaa) seurauksia.
Tämän on tulkittu tarkoittavan muun muassa sitä, että kompleksisuusajattelua hyödyntävän tutkimuksen ytimessä ovat ilmiöiden, tapahtumien ja toimijoiden yhteenkietoutuneisuudesta ilmaantuvat (emergence) uudet asiat. Pysyvyyden ja olemisen sijaan kompleksisuustutkijat ovat kiinnostuneita muutoksesta ja kehityksen dynamiikasta.
Lähestymistapa on näyttänyt voimansa pandemian aikana
Kompleksisuusajattelua voidaan soveltaa mitä erilaisimpien ilmiöiden tutkimiseen. Itse olen hyödyntänyt sitä muun muassa palvelujärjestelmän johtamisen tarkastelussa, sote-uudistuksen kiemuroiden hahmottamisessa, systeemisten innovaatioiden leviämisen ja omaksumisen haasteiden jäsentämisessä sekä sosiaalisessa mediassa syntyvien kohujen analysoinnissa.
Selvää on, että kompleksisuusajattelu ei ole ihmelääke koronan aiheuttamiin oireisiin. Jotakin sen tehosta saattaa kuitenkin kertoa se, että tutkijat ovat tätä kirjoitettaessa julkaisseet jo sadoittain tutkimusartikkeleita, joissa koronapandemiaa on lähestytty kompleksisuuslinssien läpi.
Kirjoittaja on professori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.