Aloitin Unifin tutkimusvararehtoreiden puheenjohtajana viime vuoden lopulla ja mietin, mistä aiheesta kirjoittaisin blogin. Juuri sopivasti ilmestyi Vaikuttavuussäätiön Selvitys tutkimus-yritys-yhteistyön vaikuttavuudesta, tuloksellisuudesta ja rahoittamisesta. En pyri kilpailemaan ansiokkaan raportin kanssa, vaan tuomaan esille omia huomioitani työskenneltyäni molemmin puolin rajaa, sekä teollisuudessa että yliopistoissa.
Kuten raportissa todetaan, liiketoiminnan ja tutkimuksen yhteistyön trendi on ollut Suomessa jatkuvasti laskeva, vaikka tutkimushankkeita rahoittavat useat eri tahot. Raportissa Suomen verrokkimaina ovat Ruotsi ja Israel.
Minulle kertyi omakohtaista kokemusta Suomen ja Ruotsin eroista, kun työskentelin Valmetissa ja Metsossa paperikoneiden kehityksen kultakaudella. Silloin tavoitteena oli rakentaa maailman nopein paperikone, jonka ajonopeus olisi 2 000 metriä minuutissa. Oli uskomattoman hienoa tavoitella tällaista maailmanennätystä – kuin olisi formulatallissa työskennellyt.
Hieman kärjistäen voisin sanoa, että Ruotsissa oli tapana rekrytoida osaajat firmaan, mutta Suomessa käynnistettiin Tekes-rahoitteisia projekteja. Tekes edellytti, että merkittävä osa tuesta käytetään tilaustutkimukseen yliopistoista, VTT:ltä sekä pk-yrityksiltä. Tekes-tuki kanavoitui siis suoraan tutkimusrahoitukseksi.
Tilanteen heikkeneminen johtuu monesta tekijästä
Silloin, ja vielä pitkään 2000-luvun alkupuolella, Suomi oli innovaatioekosysteemien mallimaa. Juuri kun muut maat tulivat Suomeen tutustumaan yritysten ja yliopistojen yhteistyöhön, ekosysteemi kuitenkin romutettiin leikkaamalla merkittävästi Tekesin tukia.
Strategisen huippuosaamisen keskittymät antoivat tekohengitystä yhteistyölle puoli vuosikymmentä, mutta viimeistään Business Finlandin syntymisen jälkeen yritysten ja yliopistojen yhteistyö kääntyi alamäkeen, kun taas Ruotsissa se Vinnovan myötä vahvistui. Ottamatta sen enempää kantaa puoluepolitiikkaan sanottakoon, että Sipilän hallitus leikkasi suuryrityksien tukia ymmärtämättä, että ne käytännössä ”valuivat” tutkimusorganisaatioille.
Asiassa on toki muitakin puolia. Ruotsissa tohtorit sijoittuivat paremmin teollisuuteen, kun taas Suomessa heitä hyödynnettiin Tekes-hankkeissa. Tälläkin voi olla merkitystä yhteistyön vaikuttavuuden kannalta. Vaikuttavuussäätiön raportissa todetaan, että yrityksen sisäinen T&K-toiminta edesauttaa yrityksen kykyä hyödyntää hankittua tietoa. Suomen teollisuudessa ei ole tutkijakoulutuksen saaneita asiantuntijoita määräänsä enempää, joten vastaanottokyvyssäkin olisi kai kehitettävää.
Yritykset ovat myös enenevässä määrin alkaneet mitata tuloksiaan kvartaaleittain, mihin pitkäaikainen yhteistyö yliopistojen kanssa ei välttämättä sovi. Pitkällä aikavälillä yhteistyö olisi kuitenkin yritykselle kilpailuetu – kunpa osakkeenomistajat tämän ymmärtäisivät.
Minkälaisena yritysyhteistyö näyttäytyy tutkijan silmin?
Tämä on sinänsä yksittäinen anekdootti, mutta yllätyin suuresti, kun olin Porissa kesällä 2019 Suomi Areenassa Tiedeakatemioiden (CoFA) edustajana paneelikeskustelussa, jossa sivuttiin yritysyhteistyötä. Minulta kysyttiin, määrääkö yritys etukäteen, minkälaisia tuloksia projektissa pitää saada.
Asia on varsin selkeä: rahoittaja määrittelee tutkimuskysymykset, ei vastauksia. Olisi täysin epäeettistä lähteä tuottamaan vastauksia, jotka miellyttävät rahoittajaa, eikä se olisi rahoittajankaan etu. Meikäläisen tapauksessa esimerkiksi Navier-Stokesin yhtälöt kertovat, miten neste- ja kaasuvirtaukset käyttäytyvät niin paperikoneen perälaatikossa kuin tuulimyllyjenkin ympärillä. En osaa yhtälöiden ratkaisuja kenenkään mieliksi muokata.
On toki mielenkiintoinen kysymys, myykö tutkija sielunsa markkinavoimille, jos hän työskentelee yritysten rahoituksella. Minusta tässä ei ole mitään ongelmaa, kunhan pystyy julkaisemaan tuloksensa vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja siten altistamaan tuloksensa tiedeyhteisön vertaisarvioinnille. Toki joskus tuloksien julkaisemista joutuu myöhästyttämään, jos rahoittaja haluaa suojata innovaatioita patenttien muodossa.
Onko yritysyhteistyön ja korkeiden JUFO-luokitusten yhdistäminen mahdollista?
Vaikuttavuussäätiön raportissa nostetaan huomionarvoiseksi näkökulmaksi myös se, että tutkimus-yritys-yhteistyössä on kyse yksilöiden tai tiimien, ei organisaatioiden, välisestä vuorovaikutuksesta. Jäin miettimään tätä ja läksin selvittämään asiaa Vipusesta.
Yritysrahoitus vaihtelee yliopiston koon ja sen edustamien tieteenalojen mukaan, mutta Vaikuttavuussäätiön raportin mukaisesti halusin skaalata indikaattorit yksittäisen tutkijan tasolle: kuinka yksittäinen tutkija keskimäärin pystyy julkaisemaan huipputiedefoorumeilla (JUFO 2–3) samalla kun työskentelee yritysrahoitteisesti.
On itsestään selvää, että eri yliopistot edustavat eri tieteenaloja eikä kaikille tieteenaloille yritysrahoitus ole yhtä relevanttia. Yleinen käsitys lienee, että ne yliopistot, jotka haluavat tehdä puhtaasti tiedettä, ovat hyviä JUFO 2–3 -tason julkaisuissa. Vastaavasti ne yliopistot, jotka tekevät läheistä yhteistyötä yritysten kanssa, eivät välttämättä ole yhä vahvoilla julkaisemisessa JUFO 2–3 -tasoilla. Tämä oletus näyttäisi toteutuvan ainakin osittain, kun tarkastelee Vipusen tilastoja. Toisaalta löytyy myös esimerkkejä siitä, että on mahdollista olla hyvä kummallakin osa-alueella.
Yritykset tarvitsevat kaikkien tieteenalojen osaamista
Yliopistojen ja yritysten yhteistyön tiivistäminen ei välttämättä ole tulevaisuudessa helpompaa. Teknisissä yliopistoissa on totuttu siihen, että asiantuntijat siirtyvät teollisuuteen ja palaavat joskus professoreiksi. Nykyinen tenure track -uramalli uhkaa tätä liikkuvuutta, koska siinä mitataan julkaisuluettelon pituutta ja muu vaikuttavuuden ja asiantuntijuuden arviointi jää toissijaiseksi. Tenure track -uramallia ei pidä kuitenkaan vesittää. Kannattaa sen sijaan miettiä, kuinka rikastetaan sekä teollisuuden että yliopistojen osaamista asiantuntijoiden liikkuvuudella.
Kaiken kaikkiaan toivon, että yliopistot tekevät yhteistyötä yritysten kanssa ja tavoittelevat vaikuttavuutta. Samalla pitää ottaa mukaan kaikki tieteenalat. Jokainen ymmärtää vaikkapa tekniikan ja lääketieteen roolin, mutta näinä päivinä kaivataan myös yhteiskuntatieteitä, ihmistieteitä, historiaa – kaikkea, mikä antaa meille perspektiiviä ymmärtää keitä me olemme, mistä olemme tulleet ja mihin olemme matkalla.
Yksikään tieteenala ei ole toista tärkeämpi, vaan meillä kaikilla on taatusti roolimme tässä haasteellisessa tilanteessa, kun feikkiuutisia viljellään ja tieteellistä pohjaa kyseenalaistetaan.
Kirjoittaja on LUT-yliopiston vararehtori ja Unifin tutkimusvararehtorikokousten puheenjohtaja.
Kuva: Teemu Leinonen / LUT-yliopisto