Yhteiskuntatieteissä on pitkään pohdittu länsimaisen demokratian mahdollisia haavoittuvuuksia. Suvaitsevaisuus antaa erilaisille katsomuksille elintilaa, mutta miten erilaiset ryhmät saadaan myös toimimaan yhdessä koko yhteiskunnan etua silmällä pitäen? Tämän ongelman ratkaisuksi on 1990-luvulta lähtien alettu puhua ”hyväksyvästä tunnustamisesta” (engl. recognition). Erilaisten ryhmien ja yksilöiden tulisi hyväksyä muiden toimijoiden olemassaolon oikeutus ja kyetä toimimaan yhdessä muiden kanssa.
Hyväksyvä tunnustaminen uskonnossa
Toisten tunnustamiseen pyrkivässä yhteiskuntapolitiikassa nostetaan usein esille vähemmistöjä, tehdään niitä näkyviksi ja turvataan niiden oikeuksia. Uskonnolliset ryhmät ovat tässä suhteessa mutkikas erityistapaus. Niiden katsomukset ovat välillä jyrkkiä, eivätkä ne aina ole valmiita sellaiseen vastavuoroisuuteen, jota hyväksyvä tunnustaminen edellyttää. Toisaalta kirkoissa ja uskontokunnissa on pitkälle kehittyneitä toisten ihmisten ja uusien asioiden hyväksymisen mekanismeja.
Suomen Akatemian vuosiksi 2014–2019 myöntämän huippuyksikkörahoituksen turvin monitieteinen ryhmämme Helsingin yliopistossa paneutui uskonnollisen hyväksymisen mekanismeihin. Ensisijaisesti kirjoitimme kansainväliselle tutkijayhteisölle ja pyrimme kartoittamaan niin länsimaisen aatehistorian keskeisiä vaiheita[1] kuin nykykeskustelun käsitteellisiä malleja[2].
Aatehistorian ja yhteiskuntapolitiikan harjoittajat ovat Suomessa usein kaukana toisistaan, ja molempien kosketuspinta uskontoon saattaa jäädä ohueksi. Juuri nyt tämän aihepiirin eniten keskusteltu teos lienee Jürgen Habermasin Auch eine Geschichte der Philosophie (Suhrkamp 2019). Yhteiskuntapolitiikan jättiläinen Habermas paneutuu tässä 1700-sivuisessa vanhuudenteoksessaan nimenomaan uskonnollisen uskon ja kriittisen tiedon vuorovaikutukseen. Hän kannattaa tiedon ja demokratian ”järkevää vapautta”, mutta myöntää samalla uskonnon liturgisten ja yhteisöllisten käytäntöjen pysyvän merkityksen.
Habermas ja huoli nationalismista
Teoksensa lopuksi Habermas pysähtyy miettimään erilaisten vähemmistöjen tunnustamisen tärkeyttä nyky-Euroopassa. Toisten näkeminen niin ”meihin kuuluvina” kuin samalla ”toisenlaisuutensa oikeutettuina” on tunnustusprosessissa olennaista. Habermas on huolestunut nationalismin noususta ja siirtolaisvastaisuudesta ja tarjoaa järkevän vapauden ohjelmaansa demokratian ohjenuoraksi tässä tilanteessa.
Aloittaessamme omaa tutkimushankettamme vuonna 2014 emme juurikaan pohtineet nationalismia ja siihen liittyviä populistisia identiteettejä. Hankkeen edetessä niiden kietoutuminen uskonnollisiin katsomuksiin tuli yhä ilmeisemmäksi. Juuri nyt tilanne on kaksijakoinen. Ylätason uskonnolliset johtajat paavi Franciscuksesta suomalaisiin piispoihin saakka torjuvat nationalismin, mutta populistinen politiikka saa usein vanhoillisista uskovista innokkaita kumppaneita[3].
Jürgen Habermas kahlaa vanhuudenteoksessaan läpi koko länsimaisen teologian historian voidakseen vetää siitä filosofisia ja tieteellistä maailmankuvaansa tukevia johtopäätöksiä. Hänen mukaansa länsimainen ihminen on saavuttanut vapauden erilaisista kahleista, joihin uskontokin lukeutuu. Toisaalta järkevyys on vielä kaukana, ja sen saavuttamiseksi tarvittaisiin sellaisia sääntöjä ja normeja, joita vapaus pikemmin hylkii.
Järkevyyden rakenteet
Habermas onkin siksi erityisen kiinnostunut uskonnon kyvystä tarjota vahvoja normatiivisia rakenteita, jotka auttavat toimimaan moraalisesti kestävällä tavalla. Varsin yllättävästi hän korostaa rituaalien ja liturgian merkitystä näiden rakenteiden ylläpitäjänä. Habermasin päämääränä on hieman Immanuel Kantin filosofian tapaisesti siirtää järkevyyden normit ihmisen sisäiseksi maailmaksi. Uskonnon rituaalinen maailma näyttäytyy silti hänelle kiinnostavampana vaihtoehtona kuin tukeutuminen sattumanvaraisiin ja pelkästään vapautta ylistäviin ulkoisiin auktoriteetteihin.
Vaikka oma tutkimushankkeemme ei ollut ensi sijassa ohjelmallinen, huomaan meidän tutkijoidemme kannattaneen erilaisissa keskusteluissa samantapaisia näkemyksiä kuin Habermas. Esimerkiksi Panu Pihkala ekoteologiassaan[4] ja Sami Pihlström yliopistokirjoituksissaan[5] perustelevat sellaista järkevää vapautta, johon kuuluu myös varsin ankara normatiivinen rakenne.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori.
Kuva: Linda Tammisto / Helsingin yliopisto
[1] esim. Maijastina Kahlos, Religious Dissent in Late Antiquity, Oxford 2020
[2] esim. Risto Saarinen, Recognition and Religion, Oxford 2016
[3] ks. Risto Saarinen, Kansallisvaltion kaipuu: eurooppalainen oikeistopopulismi ja uskonto, politiikasta.fi -sivusto 6.10.2020
[4] (Päin helvettiä? Kirjapaja 2017)
[5] (Sivistyksen puolustus, Gaudeamus 2018, Sari Kivistön kanssa)