Päättäjä ei törmää tutkittuun tietoon päätöksenteossa ja syy ei ole hänen. Kuvittele itsesi päättäjän paikalle: olet valmistelemassa lakiesitystä ja haluaisit käyttää viimeisintä saatavilla olevaa akateemista tutkittua tietoa, mutta et tiedä miten sitä saisit ja ainoa tutkijakontaktisi tutkii aivan muita asioita. Sinulle on lähetetty aiheeseen liittyvä, yksityisen sektorin teettämä, tutkimusraportti. Mitä teet? Luultavasti tartut siinä esitettyyn tietoon, koska se vaikuttaa osuvalta. Samaan aikaan yliopistossa on olemassa tutkimusryhmä, jolla olisi ollut sinulle relevanteinta akateemisesti tutkittua tietoa, mutta tieto ei ikinä saavuta sinua. Miksi näin käy? Tähän kulminoituu tietopohjaisen päätöksenteon haasteellisuus.
Syytä ei voi kaataa kenenkään hartioille, vaan se johtuu yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen rakenteista. Päätöksenteko on altis vuorovaikutukselle, sillä päätöksenteon ytimessä ovat ihmiset, joita ohjaavat mielipiteet. He puolestaan kuuntelevat tuntemiaan ihmisiä, joiden näkemyksiä he pitävät hyvinä ja asiantuntevina. Kaava on selkeä – tutkijan tulee omata laajat verkostot päättäjien keskuudessa, jos haluaa saada tuoretta tietoa tukemaan tietopohjaista päätöksentekoa.
Tietopohjainen päätöksenteko tukee demokratiaa
Tietopohjaisuus ei ole aina ollut vallitseva olosuhde yhteiskunnallisessa päätöksenteossa vaan se on kehittynyt demokraattisten yhteiskuntien ohessa, ja siitä on tullut demokratian kantava voimavara. Ideaalimaailmassa akateeminen tutkittu tieto ja päättäjät kohtaisivat saumattomasti, päättäjillä olisi lakeja valmistellessaan hallussa tuorein tutkittu tieto ja he kuuntelisivat sitä. Emme kuitenkaan elä ideaalimaailmassa eikä päättäjä aidosti kohtaa tiedeyhteisöä.
Maailmalla on leviämässä huolestuttava ilmiö, joka vaikeuttaa tietopohjaisen päätöksenteon toteutumista entisestään . Erityisesti Yhdysvallat on ottanut roolia rajoittamalla tieteen vapautta kovin ottein, mutta Suomikaan ei ole ollut immuuni tälle ilmiölle. Myös Suomen poliittinen johto on alkanut puuttumaan tieteen vapauteen. Esimerkiksi keskustelu ilmastopaneelin lopettamisesta sekä strategisen tutkimuksen neuvoston ohjelmateeman hylkääminen ovat selviä merkkejä, että tiede ei ole enää Suomessakaan täysin vapaata. Poliittinen johto on alkanut valjastaa sitä vallankäytön välineeksi. Jos päättäjät alkavat ohjata tutkijoiden tutkimusaiheita, ei kyseessä ole enää tietopohjainen päätöksenteko.
Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kyllä kuullaan tutkijoita ja yliopistokenttää, mutta vaikutus jää pistemäiseksi, tai pahimmillaan irralliseksi. Suurin osa kuulemisista menee asiantuntijoille, jotka harvoin ovat itse tutkijoita, ja ne harvatkin tutkijakuulemiset keskittyvät tietyille advokaateille. Esimerkiksi vuosien 2015–2023 välillä eniten valiokuntalausuntoja antanut tutkija antoi lähes 400 lausuntoa, kun keskiarvo oli kaksi lausuntoa per tutkija. Voi myös arvuutella onko lausunnoilla oikeasti muuta vaikutusarvoa kuin symbolista arvoa, vai voisiko tiedekenttä pyrkiä vaikuttamaan jo aiemmassa vaiheessa päätöksentekoprosessia. Joka tapauksessa vuorovaikutusrakenteiden perustuessa verkostoihin, on uusien ja halukkaiden tutkijoiden vaikea saada tietoaan välitettyä päätöksenteon tueksi.
Mitä ongelmille voi tehdä?
Nykyiset rakenteelliset ongelmat kannustavat kehittämään tieteen vuorovaikutusta. Tiedekentän laaja yhteistyö tieteen levittämisen saralla sekä uuden tiedon laaja ulostuonti olisi ensiarvoisen tärkeää. Suomen tiedekentällä on paljon potentiaalia kohdentaa tiedeviestintää esimerkiksi poliittisille päättäjille suorien väylien kautta. Tekoälyä voisi hyödyntää kokoamaan suuria tietopaketteja tutkimustuloksista päättäjille. Näin saataisiin tutkimustietoa hyödynnettyä jo aikaisemmassa vaiheessa päätöksentekovalmistelussa. Ei olisi haitallista myöskään nostaa ministeriöiden omaa tutkimusosaamista, jotta vastuu tutkimustiedon saamisesta päätöksenteon tueksi ei jäisi vain tiedekentälle. Kuitenkin merkittävin tekijä muuttamaan tieteen vuorovaikutuksen rakenteita on laaja yhteistyö.
Vapaa tiede ja tieto osana päätöksentekoa vaalii demokratiaa ja on yhteiskunnan turva. Siksi meidän kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita, miten vapaasti tiede saa toimia osana päätöksentekoa Suomessa. On selvää, että yhteiskunnat, jotka nyt ovat ajautuneet vapaan tieteen tieltä pois, palaavat vielä sille. Siksi on tärkeää, että Suomessa tiedeyhteisö tekee jatkossakin yhteistyötä ja pitää akateemisesti tutkitun tiedon roolin kantavana osana päätöksentekoa. Tiede ja koulutus ovat ennen kaikkea ne elementit, jotka takaavat yhteiskunnan säilymisen.
Jonatan Niskanen
Valtio-opin maisteriopiskelija, Unifin korkeakouluharjoittelija ja projektityöntekijä (helmi-kesäkuu 2025)
Suuri kiitos Suomalaisen Tiedeakatemian asiantuntija Iiris Koivulehdolle keskustelusta ja ajatuksista aiheesta.